22.12.05

Kaukoputkutin

Fak. Lidl mainosti viikko sitten Meaden kaukoputkea erikoislievään tarjoushintaan. No nehän myytiin loppuun varmaan samana päivänä, koska ei niitä sitten enää kaupassa ollut kun sinne ehdin. Toisia, kökömpiä putkia olisi ollut, mutta niitä en halunnut.

Vähättelen asiaa lukemalla netistä kyseisen mallin arvosteluja, joissa todetaan että putki on optisesti hyvä mutta pienudestaan johtuen juuri ja juuri riittävä planeettojen katseluun. Saturnus kuulemma näyttää tosi pieneltä. Arvostelujen lukeminen ei lievittänyt harmiani. Putkettomana olo on onnetonta. Niinpä lääkitsin vitutustani ostamalla etukäteisjoululahjaksi itselleni Tommi Liimatan kuvasarjan Ei vaikuta keikkaan ja Jukka Tilsan Ilma-autolla Kaliforniaan.

Liimattahan on Absoluuttisen Nollapisteen laulaja. Nollapiste soitti Tavastialla 19.12., mutta minä tottakai unohdin mennä paikalle. Onneksi en sentään ollut ostanut lippua etukäteen. Keikka olisi ollut hauska nähdä, sillä minusta on tullut uudelleen bändin fani uusimman Mahlanjuoksuttaja-LP:n myötä. Miten niin LP:n? Ei kai nykyaikana tarvitse enää puhua pitkäsoitoista, vaan vain levyistä. No joka tapauksessa Mahlanjuoksuttaja on hieno levy. Saundeiltaan muhevan orgaaninen eli eloperäinen, mutta selkeä. Biisitkin ovat musiikillisesti parempia kuin ennen, eivätkä enää nojaa vain Liimatan teksteihin. Tämän parempaa arviota en jaksa päkistää, koska sisäinen kriitikkoni on mennyt nukkumaan (=en vaan osaa), mutta levy on ostamisen arvoinen. Samaa ei voi sanoa monesta nykylevystä. Ilmaiset MP3:t ovat laskeneet musiikkitallenteiden todellisen arvon reilusti alle sen 20 euron jota niistä pyydetään, mikä minun kohdallani on saanut aikaan sen että musiikin ostaminen waretuksen asemesta on ennen kaikkea tuen osoitus artistille, jonka musiikista pitää, ei enää tapa saada haltuunsa musiikkia. Niinpä olenkin ostanut tänä vuonna vain neljä levyä, kaikki kotimaisia.

Olen aiemmin kirjoittanut miten blogin ei tarvitse olla jossakin tietyssä muodossa ollakseen blogi. Hyvä esimerkki on Mahlanjuoksuttajan studiopäiväkirja. Nollapiste on muutenkin sikäli omalaatuinen bändi, että se kertoo koko ajan tarinaa itsestään sarjakuvien ja studiopäiväkirjojen muodossa ja on dokumentoinut myös musiikillisen kehityksensä Diu Dau tapes -kaseteille, joita fanitan armotta. Kaiken roskan seassa on paljon helmiä, jos ei muuten niin biisien nimet ainakin ovat loistavia, kuten Teemasävel elokuvasta "Vittu mie tiesin". En tiedä yhtään toista bändiä joka dokumentoisi tekemisensä näin laajasti, sekä faktan että fiktion keinoin.

Kiertuesarjakuvasta on saatavana painotuotteen lisäksi kokonaan erilainen, luonnosmainen nettiversio: Hadjingin Sanomat, osat 1, 2, 3, 4, 5 ja 6 sekä Hastler osat 7, 8, 9, 10 ja 11. Nettiversiokin on hauska, vallankin jos on itse soittanut joskus jossakin bändissä, keikkaillut ja äänittänyt. Minulle se toi mieleen sen yleisen levottoman läpänheiton ja väsymyksentäytteisen tunnelman joka keikkamatkoilla vallitsi. Soitin siis bändissä vuosikymmen sitten. Bändi hajosi musiikillisiin kaksimielisyyksiin. Ei kun ei enää jaksanut keikkailla ja olimme loppujen lopuksi liian huonoja mihinkään menestyväiseen elämäntapaan. Teimme yhden omakustanne-EP:n omalla levymerkillä, ja lätty sai sen verran radiosoittoa että sain vähän Gramex-korvauksia.
En tiedä paljoa, täytyisi rimpauttaa Gramexiin. En uskalla, koska olen rikollinen (mutta ilman sitä hölmöä välilyöntiä kysymysmerkin edellä).

Testasin äsken joulupukin tamineita. Parrassa oli jotain vikaa, koska leukaani alkoi kutittaa. Eikä vain vähän, vaan se oikein syyhyää ja sitä tekee mieli raapia vimmatusti. Ehkä parta on valmistettu lasivillasta.

Ei kommentteja: